Itse olen havainnut, että kyllä mä lopulta sitten kuitenkin tykkään tällaisista synkistäkin syksylenkkikeleistä! Jotenkin niin ihana se olo, kun hengittää raikasta ilmaa ja on pimeää ja jollain oudon hienolla tavalla masentavan syksyistä. Tietysti vielä kivempi on se aika, kun on vielä hyvin ruskaa, aurinko paistaa ja on suht lämmintä.
 |
| Syksy näyttää tässä kuvassa parhaimmat puolensa. |
Pieni sade ei haittaa eikä isompikaan – yleensä. Antaa sataa vaan. Mikä voittajafiilis, kun juoksee ja
vettä tulee vaakatasossa naamaan. Pieniä hetkiä ylittää itsensä. Yhtä lailla saan toisinaan omituisia kiksejä siitä, jos on superhelle ja lenkki tuntuu raskaalta. Hiki virtaa ja jalka ei meinaa nousta, mutta silti sitä vaan saa lenkin tehtyä. Samoin tykkään suunnistuksista, kun rämpii suolla, takertuu jalastaan milloin mihinkin juuristoon ja kaatuu naama edellä sammaleeseen. Hyvä olo ainakin tuossa jälkimmäisessä esimerkissä tosin tulee vasta jälkeenpäin, kun on selvinnyt siitä rääkistä.
Minussa lienee pahasti masokistin vikaa! No en minä mikään superihminen ole – kyllä on tietenkin niitäkin päiviä, kun ottaa todella päähän olla lenkin jälkeen kuin uitettu koira ja kiroaa Suomen ilmaston alimpaan helvettiin.
Nyt varmaan muuten juoksuryhmämme ihmiset nauravat partaansa, mikäli tätä lukevat, koska minä olen yleensä se valittaja, kun vettä sataa kuin aisaa ja naama jäätyy. Vaikka saatan valittaa, niin silti useimmiten nautin kuitenkin näistäkin tilanteista. Ja oikeasti eniten mua yleensä harmittaa se, että meikit valuu pitkin naamaa ja hiukset menee ihan littanaan – anteeksi nyt vain pinnallisuuteni.
 |
Tässä syksyllä tulin kerran yhteislenkiltä tämän näköisenä kotiin, kiitos sade. Oli pakko
laittaa Italiassa lomailleelle ryhmän jäsenelle tämä kuva, että missasit hyvän lenkkisään. |
Tällaisia ajatuksia tuli mieleeni, kun hölkkäilin äsken tuolla synkkyydessä yövuoron jälkeisessä koomassa. :)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti